tiistai 3. kesäkuuta 2014

Masennuksesta


(kirjoitettu viime kuun alussa)
Mä haluan avata oven ja kävellä ulos maailmaan. Mennä ihan kirjaimellisesti vaikka ihan vaan kaks askelta pihalle, kääntyä kannoillani ja kävellä takas sisälle. Sulkea oven selän takana. Olla ja hengähtää raikasta ilmaa maistaneet keuhkoni puhtaiksi pahasta olosta. Oksentaen kaiken ahdistavan ulos rauhallisen hengityksen hyväilevällä tunteella.

Mä haluan olla rohkea ja onnellinen, elää elämää, elää niin kuin ei olis muuta kuin tää puhistavan hyvä olo ja raikkaus, mielen tyyneys. Niissä oloissa ja tunnelmissa, jotka on heränny mussa tänä keväänä, vasta ihan lähikuukausina. Oon ollu ihan järjettömän ahistunu, ihan pohjalla, syvän masennuksen olotiloissa aina niin kauan kuin parisuhteeni, toista osapuolta myös säälien, alkoi hangata kitkaa vasten mun mielenterveyden pohjaytimiä. Hajalle ja rikki. Enkä oo voinu edes käsittää kunnolla, miten paljon se heti alusta asti alko vaikuttamaan ja miten pitkälle se yleensäkin vois yltää ja pitää mua poissa tolaltani. Nimittäin sitä mä oon ollu ja pitkään. Kaikille muillekin läheisille epäreilun sulkeutuneesti ylhäisen yksinäisyyteni sumuverhoumassa pohtien elämän päättämistä tietäen olevani se, josta kukaan ei osaa sanoa jälkeen päin, että minkä ihmeellisen hulluuden takia.

Ja silti se sama ahistus syö mua elävältä, koska mä vihaan niin tavattoman syvän viiltävästi itseäni.

Mä olen ihan läpimätä ihmisperse, täys saasta, onneton lapamato, possusika pummi ja loinen, ajattelematon idiootti ja typerys, keskittymiskyvytön harhailija, rikkinäinen mieli, paino jokaisen läheiseni jalassa enkä oo yhtään kenenkään avun tai huolen arvonen. ......

Ja vielä senkin kaiken hyvän päälle pelkään. Pelkään aivan saatanasti. Itsekkäästi pelkään tulevaa. Vasta olen saanut olla ihan laiskapaskiaisena ihan minimaalisella korvauksella siitä, että äiti on pitäny helmoissaan ja antanu levätä pois kokonaisen vuoden. Ja ylikin. Ja jokaisen päivän, jokaisen viikon, jokaisen kuukauden oon ahminu kuin tyhjiö ois ne vieny hevon helvettiin kauas ulottumattomiin. Ja silti tiedän, että mikään ei ois voinu mennä yhtään mitenkään toisinkaan.

Ja kun eroamisen jälkeen hitaan rauhallisesti henkisen puolen pyörät lähti liikkeelle ja alko tuntumaan pitkästä aikaa joltain määrittelemättömäksi jäävän oudon hyvältä, että nyt ollaan pääsemässä johonkin, niin yhtäkkiä tapahtu ne pääsiäisen itkuavautumiset. Välitön häpeä itsekkyydestä, häpeä naurettavuudesta ja kaikki maan ja taivaan välillä syyllisyydentunteita herättävistä asioista ryöpsähti pintaan. Verrattavissa jokaiseen suomalaiseen mieheen ja naiseen, joka on kasvatettu vihaamaan itseään ja häpeämään omia tunteitaan. Se oli viimeinen ravistelu. Pahalta tuntuva. Aristava ja kipeä. Mutta ravistelu omaehtoisen spontaanisti eikä kenenkään pakottavasta toimesta tai odotuksista johtuen. Hitaasti avaten mun silmiä kuin unisumusta iskettäisiin kylmälle maanpinnalle ja pelkohengityksen tasaannuttua löytäisi auringonläikkiä, joita lähteä kulkemaan. _Aivan_ varo__varovasti.

Ja mä haluan ottaa elämästä taas kiinni. 
Pitkään aikaan - tai oikeastaan koskaan ei ole tuntunut samalta kuin nyt. Tahdon tuntea täydellisen puhtaasti juuri sen kaiken kuin tässä hetkessä eläminen parhaimmalta voi tuntua. Juuri niin kuin olisin heräilevä utelias kissanpentu, aavistuksen uhkarohkeakin, ihan juuri sillä sopivalla tavalla, että ei tule juostua ensimmäisestä säikähdyksestä takaisin emon luo.

Eikä parempaa tukea ja turvaa (vaikkakin tietämättään antavat) voisi pyytääkään kuin saada olla poissa ahdistavasta ilmapiiristä, kotoa "kuulustellun" roolista tasavertaisen sisaruksen rooliin rakkaiden veljien rinnalle. Ja saada olla ja elää, tehdä kaikkea arkiaskareista yllätysseikkailemiseen hetkenä ihan minä hyvänsä halu hölmöilyyn herää. Vapaana kävellä jalat vaikka rakoille asti, niin että joutuu ottamaan kengät lopulta pois jalasta. Ja kävellä vielä sukatkin rikki. Vaikkei olisi määränpäätäkään. Ihan ilman mitään syytä. Koska vain tuntuu hyvältä. Elää ja tuntea elämä.
(ihan joka ainoassa viimeisimmässäkin solussa.)


Tämän elämän varrella olen jo oppinut tietämään varmaksi, että masennuskausilta en voi välttyä syistä lapsuuden. Ja etten ehkäpä koskaan tulekaan olemaan mitenkään "normaali" tai "korjaantunut", mutta ei se mitään. Antaa ahistuksien tulla ja mennä. Vaikka se tulevan pelkokin kalvaa, niin onneksi sillä ei ole enää samanlaista yliotetta kuin aiemmin. Nyt on tämä hetki ja tulevat ahistuskaudet kaukana kaukana mielestä.

 Voi rakkaus. Elä on ihanaa <3 (ehkä ensimmäistä kertaa koskaan)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Feel free to comment ♥ And give critic if anything like that should weigh on your mind :)