sunnuntai 5. lokakuuta 2014

This is what I've learned: Makeup ain't the answer after all. Go AAALL the way back to start.

 (Joo eli toi otsikko on omalla kohdalla tajuamaani.)
[(Yeea, that headline's something I've come to realize for myself at least.) For those reding this blog in English I might translate this text, but in short you can also watch the video below. That's about half the points I make in this post. But if interested I'll translate right away :)]

Hmmn, tuo aiempi postaus kumpusi jostain sellaisesta ajatuksesta kuin "meikkien orjuus". Sellaiseksi kutsun sitä ihan ainakin omalla kohdallani. Että on ihan ihan ihan ihan pakko meikata, koska muuten ei tunne kelpaavansa. Tai että meikittömästä naamasta kuvan laittaminen vaatisi jonkinlaisen sosiaalisesti hyväksytyn "luvan" jonkinlaisen meikitön haasteen muodossa. Tai yleensäkin, kun se meikitön puoli itsestä, puolet minuudesta pitäisi piilottaa katseilta. Jonkinlainen sellainen epämääräinen asia kuin media sekä yhteiskunta painostavat ihmistä olemaan kaunis ja etenkin omasta naisnäkökulmasta se riipii itsetuntoa oikein urakalla. Että etenkin naisen arvo on naisen ulkonäössä. Tarvitseeko minun vielä hakea tähän todistusaineistoa kaikesta siitä jo arkipäiväiseksi muuttuneesta naisten esineellistämisestä koluten läpi itsestäänselvimmistä naistenlehdistä mainoksiin sekä muuhun eri median kerronnan tapoihin? Teksteistä kuviin ja videoihin.

Itselleni on muodostunut jo aivan alusta asti viha-rakkaus -suhde meikkeihin ja tällä hetkellä se painottuu todella vahvasti sinne vihan puolelle. (No oikeastaan aikalailla muutamainen vuosi taaksepäin vasta tullut se tykkäämispuolikin.) Ei se koskaan nimittäin mitään ihanaa ole ollut ajatella, että en ehkä selviä.
Että en ehkä selviä. 
Että en ehkä Selviä. 


Jos en _ehosta_ itseäni ihmiskelpoiseksi.

"Kauneusvinkit, jotka kaikkien naisten tulisi osata! Näin ehostat virheesi piiloon! :))))" 
Että kukaan ei voi haluta minua. Että en koskaan voi olla minkään arvoinen. En jos näytän TÄLTÄ (=normaalilta teini-ikäiseltä, jolla on akne). Tässä sitä ollaan edelleen sen ihotaudin kanssa, koska herkkä minä, tietämätön ja muutenkin onneton en mitenkään nähnyt enää muuta kuin oman virheellisyyteni ja pintakuoreni "rumuuden" enkä kyennyt kannattelemaan sitä painoa, minkä ympäröivä maailma kaatoi päälleni vihjaillen, että en voi kelvata, jos näytän miltä näytän. Eli en ainakaan uhkealta ja sileäposkiselta kansikuvatytöltä. Siispä meikkiä rohdoksi rumuuteen! Mutta ihon tulehduslääkkeeksi.. Sheesh. Enpä voi suositella.

Eli siis. Inhoan pakollista meikkaamista aika huolella. Siis sellaista, mikä on meikkaajalle itselleen kaikin puolin vahingollista, koska (mm. siitä syystä, että) meidät on kyllästetty kauneusvaatimuksilla, jotka helposti lopulta vain musertavat ihmisen sekä vääristävät oman ulkonäön sekä pitävät tiukasti "meikkien orjuuden" kynsissä. Sellaisessa orjuudessa, että ilman meikkiä on vähintääkin aivan paska olla, mutta meikkienkin kanssa tuntee olevansa jonkin maskin takana vankina. Mutta harrastuksena, omana ilona, sellaisena, että tuntee olevansa kokonainen ihminen ilmankin, voiden visuaalisesti toisinaan toteuttaa itseään erilaisten meikkimaskeerausten avulla. Sellaiseen meikkaamiseen minulta kyllä intohimoa löytyy. Harrastukseksi tai ihan huvin vuoksi milloin vain sattuisi tekemään mieli repäistä. Vähän niinkuin vaatetuksella itseään ilmaistessa haluan räiskyä ja näyttää itseltäni. Mitä se tasan milläkin hetkellä tai ajanjaksolla tarkoittaakin.

Noh, tuo kaukainen haave voida jättää meikkaaminen harvinaisiksi kerroiksi sikseen. Nyt kun olen tarpeeksi pitkään reuhunut ulkonäköpaineiden kanssa ja mitään helppoa ratkaisua ei ole pystynyt tyhjästä riipaisemaan, niin helpotusta ja ainakin suuntaa jatkaa johonkin päin on antanut sen tajuaminen, että: Sinä tulet aina olemaan itsesi kanssa, vaikka kuinka kaikki muu vaihtuisi ja muuttuisi ympärillä. Koskaan ei ole myöhäistä rakastua itseensä. Koskaan ei kannata luovuttaa sen rakkauden puolesta, jonka vain itse voi itselleen antaa. Ihan kaikinpuolisesti. "Tämä on hyvä keho. Tämä keho kantaa niitä ajatuksia, niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Tämä keho kertoo kaikkine arpineen sekä erilaisine tai outoune yksityiskohtineen minun, tämän yksilön joka olen, seikkailuista. Elämästä, jonka päähenkilö olen itse. Ei kukaan muu."

Mutta. Ajattelen, että sillä ei tarvitse vaivata päätään, että alkaisi aivan heti rakastamaan tai tykkäämään itsestään ja ulkonäöstään. Siis jos tekee aivan liian kipeää tai vaikeaa läpikäydä oman päänsä sisällä se pitkääkin pidempi prosessi oppia katsomaan kriittisesti ahtaita kauneusihanteita, mitä myöten voisi purkaa itseltään ulkonäkövaatimuksia. Tai koska meikkaaminen on jo niin suuri osa omaa identiteettiä, että enää ei tiedä edes mistä lähtien on sulautunut osaksi sitä kuvaa itsestä, jonka kosmetiikalla on luonut. 

Enkä näe mitään syytä syyllistää, vihata, syytellä tai arvostella ketään, joka käyttää meikkejä. (Huh ku itekin teen sitä.) Jokainen on yksilö ja pinta on pintaa - meikillä tai ilman. Syitä arvostella ovatkin siellä puolen, mitä pinnan alta löytyy. Sitä paitsi ei ole ennenkuulumatonta tai mahdotonta rakastaa itseään kaikinpuolisesti, vaikka myös meikkaisikin ihan joka ainoa päivä. Mutta se raja, milloin meikkaa halutessaan ja milloin pakotetusti voi joskus olla niinkin huomaamattoman hatara, että lipsahtaessa itseinhoon syystä mistä tahansa ei enää löydäkään takaisin. Omille alkujuurille, niihin tunnelmiin kuin lapsen avoimena vielä ei osannut hävetä itseään. Sellaiseen olotilaan, missä todella tuntee olevansa oma itsensä ja turvassa omassa kehossa.
Ja niin. Se ei ole yhtään kenenkään toisen asia kommentoida kanssaeläjän ulkonäköratkaisuja siksi, että tämä meikkaa tai koska ei meikkaa tai koska tekee sen juuri SINUN mielestäsi väärin. Tietäkäät!

Niitä asioita tosin ehkä jo hyväksyn arvosteltaviksi meikkaamisessea, jos ne liittyvät jonkinlaisiin eettisiin sekä moraalisiin kysymyksiin. Mutta se olisi kokonaan jo toinen aihe.

Varmuuden vakuudeksi! Tekstityksetkin englanniksi siellä sit.

2 kommenttia:

  1. Tämä oli hyvä postaus.

    Olen kans aiemmin painiskellut jonkin verran sen "pakon" kanssa, sen kun ei voi tuntea itseään tarpeeksi hyväksi ilman sitä ja tuota ja tätä. En muista koska pääsin siitä... Ehkä jo muutama vuosi sitten. Olen nykyään aika usein ilman meikkiä, mutta toisaalta tykkään kovasti siitä, että pystyn ilmaisemaan itseäni ja tyyliäni meikin avulla. Mutta kyllähän tähän liittyy muukin kuin meikki. Vaatteet, tai paino, tai ehkä käyttäytyminenkin, se, ettei uskalla olla ihmisten edessä vaikkapa surullinen jos on huono päivä, on pakko esittää. Samaa pelkoa. Itsensä häpeämistä ja peittelyä. Mutta kaikessa menee se hiuksenhieno raja, jota on vaikea havaita: koska se on tervettä itsensä ilmaisua tai itsensä suojelua, ja koska epätervettä häpeää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan! Juurikin se ettei pysty olemaan oma itsensä ja se tietynlainen olo kuin olisi nurkkaan ahdistettu, rajoitettu olemasta vapaasti oma itsensä, koska häpeää itseään, käyttäytymistään, jotain ulkomuodossaan jne. (Paitsi itselle juuri viime aikoina on käynyt niin, että pystyn jopa aika ihmetyttävän hyvin olemaan ihmisten seurassa oma itseni. =) Onnekkaiden sattumusten ansiosta.)

      Mutta tähän aiheeseen (ja tässä postauksessa omasta näkökulmasta sekä kokemuspohjalta) itsellä liittyy ehdottomasti vahvimmin se näkyvin osa: kasvot. Ja meikkaaminen on niin solmittu niihin tunteisiin, että milloin on ahdistushäpeä yleensäkin edes olla ja milloin kykenee olemaan normaalisti. Koska on aivan herkän tarkkaa, että onnistuuko meikki ja vaikka onnistuisikin, niin se kuitenkin aina menee huonoksi päivän mittaan ja kun on niin väsynyt, niin väsynyt täyttämään täydellisyyden vaatimuksia, kun se kaiken päivää kasvoilla tuntuva painava maali estää ihoa hengittämästä aiheuttaen tunteen omassa kehossa vankina olemisesta. Kun kirjaimellisesti tuntee sen maskeerauksen möhnän kasvoilla, mikä estää olemasta vapaasti, koska murehtii jatkuvasti kasvojaan. :| Eli siis epäterveen häpeämisen puolella jo pitkälti. (Ne kauneusvaatimukset !!)

      Poista

Feel free to comment ♥ And give critic if anything like that should weigh on your mind :)