Ei päästy puolukkaretkelle, kun ei haluttu tartuttaa tautejamme vauvaan.
Rakkaani oli kuumeessa ihan vasta ja itellä nenässä vuotava vesivahinkojen uhka.
Saatiin olla siis ihan kahden, oih. Toi omat eväätkin mukanaan meille. Valkosipulikotiloita.
Ja minä ihan olin jo valmistautumassa syömään näitä, nii kävelee vaan kasuaalisti siinä, että "Ei kiitos, söin jo kotona kunnon ruoan." ja ottaa tyynesti vettä vaan.
"Nii sä olit syöny näitä jo aiemmin paljonki?"
"Yhen."
". . ."
Katon alas tätä näkyä. Mikrottamisen jälkeen kuulemma hyvä.
"No öö miten näitä oikein syödään?"
"Kaivetaan haarukalla ulos."
öl
öl
Paitsi pitäisi olla ihan juuri oikeanlainen haarukka ja sorkin kaikki haarukat likaisiksi ennenkuin keksittiin syömäpuikko.
"Sitte se kaivetaan vaan ulos sieltä."
"Kato! Siinä se ötskä on."
ö
l
ö
l
". . ."
l
ö
l
ö
"Sen syöt."
"Näyttää p*skakikkareelta." sanon
.
.
"No, miltä maistuu?"
"Ööö... Mullalta? :D .. Tai no.. ei kovin erikoiselta."
öl
öl
"Joo. Ne on musta aika mauttomia."
Aijaa? No kiitos nyt kuitenkin tästä elämyksestä urhea ritarini. >:)
Mut eipä siinä mitään. Pyysin, että jättää kolme kotiloa vielä ihan, että saan tähän kuvat. Juuh. Narsk narsk sanoo kotilon ötökkä hampaissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥