Itserakkaus on lääke

Jotenkin tää blogi on mulle sellanen paikka että. Mä pystyn sangoittain kaatamaan vapaammalla otteella lähes ihan mitä vaan tänne. Kummemmin miettimättä keltasuutta tai kuvien vinoutta tai kokoa tai kuinka viimesen päälle on niissä kuvissa. Ja vaikka omakuvat onkin usein aika eri valheellisia kuvia musta, niin toisissa medioissa (instagram) mun karsintaan joutuvat otokset käy aivan.

  __heng_
.


_keä_. 

 salpaavan. 

tukehduttavan. 

tiukan seulan läpi.

.
Ja sittenkin vielä inhoan niitä ja käyn poistelemassa.

.
E-------

. .
                                                                                                              ----------ttä jee.



 Huoh.

Mun mielestä on lupa vaalia itserakkautta. 
Tarkoitan myös ihan sitä pinnallistakin.

Sosiaalisen median kuva kun maailmasta on aikalailla pitkälti.. sellanen illuusio. Tosi monessa suhteessa. Sellanen helposti harhaan johtava kuva, jonka vaikutukset menee alitajuntaan ja tekee muokkauksiaan jonnekin tosi tosi syvälle mieliin. Helposti tulee tahtomattaankin kehitelleeksi niitä paineita elää itselle väkinäisillä tavoilla, jotka yksinkertaisesti on vain vahingollisia enemmän kuin tuottavat onnea. Noin niin kuin yleensäkin, mutta omalla kohdallani etenkin ulkonäöllisesti. Ja kun se on myös aivan inhimillistä, jos on ehtinyt päästämään niitä tuhoja tapahtumaan kuten erään tapauksessa (minun) ulkonäkösairastumiseen asti ja että sellainen tulee viemään aikaa käsitellä. Mutta mitä niiden paineiden ja vaikutusten piirissä eläessä pitäisi sitten oikein tehdä? 

Lyhyesti kai oma mielipiteeni tiiviistyy siihen, että: On oikeus tuntea sellaista itserakkautta, että öö.. 
elää ihan vaan itseä varten... :D

Eikun ihan oikeasti! Ihan miten tahansa näyttäytyykin muille ulospäin, etenkin jossain somessa. :D Koska se valheiden punoelma, toiselta nimeltä sosiaalinen media, ei voi eikä saa pienentää sitä suuruutta, jonka jokainen tietää sisältävänsä. (Tai jos ei vielä tiennyt, niin tämän jälkeen viimeistään ottaa ajatteluun.)

Jos osaa tarkastella itseään erillisenä omasta sosiaalisen median kuvasta, kuka ja millainen on oma autenttinen itsensä. Tarkoitan, että ihan tietoisesti ajattelee sen koko prosessin läpi mielessään, kuinka paljon on ja mistä poiminut - oli ne sitten neutraaleja, positiivisia tai negatiivisia - vaikutteita ja mihin osa-alueisiin elämässään. Niin ettei sekoitu olemaan se kulissi itsestä, joksi on saattanut itsensä maalata jossain pinnallisessa netissä. Niin paljonko sillä on väliä, jos itsensä mieliksi (Nii-in, mullistavasti itseä varten eikä ketään muuta. Tarkoitan sitä.) ripottelee valikoituja palasia ja vilauksia omasta elämästä sitten sinne toisille monen filtterin ja sommittelun kautta. Tai lennosta murehtimatta vähääkään, kuinka tarkoin sen kuvan on oltava täydellinen, sellainen mitätön tomuhiukkanen kun on, koko valtavassa bittiavaruudessa.
käklä
 Koska kuitenkin, totuus auttamattomasti on se, että todellinen elämä on kaikkien niiden valikoitujen palasten ja tomuhiukkasten ulkopuolella. Sitä todellista elämää ei tarvitse jakaa tai selittää kaikille jotain sataprosenttia. Ei edes viittäkymmentä. (Tai kahtakymmentä.... Tai ollenkaan.) Siinäkin tapauksessa, että tulee sitten jakaneeksi pelkkää elämän pintakuorta vain. Koska se, miten haluaa elää sen oikean elämän on kuitenkin kai tärkeintä ja siitä on vastuullinen vain itselleen.

Ja kun sitä oikein ajatellaan, niin olisi yksinkertaisesti älytöntä uskotella itselleen tai toisille, että sitä äärettömän monitasoista tajuntaa, koko tunneskaalaa, kipinöiden, kipujen, katkeruuksien, intohimojen, kiehtomuksien, halun ja naurun ja hurmon, syvien ajatusten, sekunnissa ohimenevien ajatusten, unien ja unelmien, raivoisan myrskyn, hitaasti soljuvan virran määrää meissä voisi - tai olisi mitenkään mahdollista - tiivistää ja puristaa.
Kahden lauseen tekstin pätkiin tai sadasosasekunnin kuviin.

Jotka on tarkoin valikoituja.

Kaikkien niiden suodattimien kautta.

 

Niinpä.

Eli ne kaksi asiaa voi kuulkaa aivan helposti kulkea käsi kädessä. Pinnallisuus ja syvällisyys. Missä muka on sanottu että ei voisi? Yhtäaikaa olla, sillä syvästi tarkastellulla ja analysoidulla tavalla kauneus(tai pintaliitoelämän)riippuvaisuudestaan tietoinen ja kuitenkin myös omistaa. Noh... oikean elämän.

Pitkään ulkonäkökivuista kärsineenä ja niitä askelia siihen suuntaan alkaneena ottamaan, (jo monta vuotta) että mistä kaikki alkoi ja mikä kaikki siihen pahimpaan itseinhoon vaikuttaa. Voin ihan hyvin rehellisesti myöntää, että on aivan hurjan terapeuttista läträtä itsestä vuolaasti kuvia, milloin mihinkin kanavaan, välittämättä toisten luvista asiaan. Etenkin täällä blogissa selfievyöryn tarkoitukset ovat selkeät: tuntuu, että aika paljonkin vapaammalla otteella omien kuvien jakaminen - silleen laajemmalla skaalalla ilman, että aivan hätäpäisenä tekee sitä aiemmin mainittua henkeä salpaavaa kuvien karsintaa - voin jopa kehdata tuntea ihan todella itsekeskeisesti silleen, tässä katkeran-julmien kauneusihanteiden maailmassa, hetken ajan tyytyväisyyttä omaan ulkokuoreen. Sivutuotteena pystyen päästämään niistä kulisseista irtikin. Ja sitten uskaltanut ripotella meikittömiä otoksia tai kun olen hikisenä/rasvaisena. Tai muuten vaan epäedullisia. Siis tänne blogiin ainakin. (Eikä siis pakollista päästä siihen lopputulokseen, mutta henkilökohtainen tavoite onnistua hyväksymään se luonnollinen minuus kai joskus sitten lopulta.)
 Nii-in. Sellaista mullistavaa itserakkautta.

Siksi haluan myöntää tässä nyt julkisesti henkilökohtaisen lupani kaikille nauttia ihan siitä juurikin pinnallisesta omasta itsetyytyväisyydestä. Ihan itseä varten. Terapian välineenä tai ihan muuten vaan ilmankin itsetunto-ongelmia. Että tottakai hyvä sekin, jos luonnostaan tykkää omasta naamasta. Ja/tai kropasta. Mutta ihan okei jos ei (vielä) kykene ja tarvitsee välineikseen jotain aivan törkeän pinnallista itserakkautta.

Se nykyajan ilmiö narsistisuudesta on aika ihmeellistä riepotusta ja haukkumista, kun täältä "narsistin" näkökulmasta se on täydellisen järkeenkäypää. Syötetään ne ensin täyteen valhekuvaa jostain täysin ulottumattomissa olevasta täydellisyydestä ja positiivisuuden ja kauneuden kuplasta, josta kaikki muut tuolla tuntuisi olevan osallisia. Mutta Että Sitten Kehtaavat Langeta Siihen! Kansikuvaelämä = ainoa asia, joka tuo onnellisuuden.

Niinpä.

Aika kuraa sellainen. Onneksi siitä ei tarvitse välittää.

Joo, mutta niin. Vielä viimeiseksi muistutukseksi. On se useamman kerran sanomisen arvoista. .
.
.  
. 
Loputtoman monen kerran sanomisen arvoista. 

Aina uudelleen ja uudelleen toistaa ja toistaa ja toistaa:

Ollaan me vaan kuitenkin niin niin paljon enemmän kuin nämä fyysiset rajat, joiden sisällä kun tapahtuu se kaikki tärkeä. Sanoisin jopa ihan että, no.. oleellinen. 

Nimittäin

koko elämä.

☼☽☼☽☼☽

Ai niin ja sitten vielä pointti numero kaksi: nämä neuvot on tietenkin niille, jotka ei välitä siitä, että kaikki jaetut kuvat jää netin syövereihin pysyvästi ikuisiksi ajoiksi... :D Mitä oman mielenterveyden kohentamiseen tulee, niin ihan yhtä hyvin voisin suositella hävittämään kaikki sosiaaliset mediat kanssa kokonaan. :D (Oikeasti iso suositus tämäkin. On se myrkyllinen paikka. Voi vapaasti skipatakin sen "minä suhteessa sosiaaliseen mediaan" analysoinnin.)

Joten siis, ei muuta kuin onnea vaan siihen sosiaalisen median navigointiin.
Tai tsemppiä poistoyrityksille. (<-- ...Ehkä joku päivä itsekin onnistun...
He. heh..)