Sellainen eri jännä aloitus (Muistoja teinivuosilta osa 1)

 (Huomio: Kirjoitettu 2018 marraskuussa)

Tänään mun mieleen tuli jonkin lapsuudenpohtimissyöksykierteen kautta, ihan luontevasti jatkeena tottakai, mun teini-ikä. Se onneton raukkaparka: teini-Sirja.

Koko isänpäiväviikonlopusta lähtien aloitetun, joka aamuisen lenkkeilyn puolivälissä piti poikkeuksellisesti oikasta nopeasti kotiin. Ja syy oli: kuukautisvuotosäikähdykset. Onneksi oli väärä hälytys. Mutta takaisin tullessa täytyi yrittää oikoa mahdollisimman paljon, niin kävelin sitten sen pellon ja leikkikentän poikki kuin joskus lapsuudessakin tuli ihan jatkuvasti tehtyä. Siinä kävellessä alkoi jotenkin huomaamatta muistelemaan - siis oikein muistelemaan - lapsuutta ajalta, jolloin juoksenneltiin pitkin poikin kirkonkylää. Ja kuinka sittemmin teini-iän korvennuksessa tuli välteltyä menemästä sinne kylille edes yhden askeleenkaan verran. 

Sisälle päästyä hikisenä, (kunto ei ole. kunnossa) riisuessa ja vessassa käydessä, pestessä käsiä ja sitten suihkuun mennessä, alkoi ihan kunnolla heräilemään silloin teini-ikäiselle aika (tai siis aivan) hirveiltä tuntuneet asiat. Ja sitten oli jo myöhäistä enää sulkea sitä kanavaa.

Joten seraavana askeleena luonnollisesti tein sellaisen ihan todella fiksun päätöksen, että aloin kirjoittaa näitä..hmm. Kovin syvällisiä muisteloita ihan tekstiksikin asti. Ja haluan sitten vieläpä ihan ehdottomasti jakaakin nämä. :D Näistä tulee useampi postaus. Tai katotaan tässä nyt kun saan kirjoitettua. Aloitan kuitenkin tähän ensimmäisestä.

Ainiin paitsi että! Ihan ensiksikin täytyy kyllä varmaan selventää:  Olen ajan kanssa tajunnut, että en ollut ihan sellainen tavallisen teini-angsti teini, vaan masentunut lapsi. Selvä ero. Masentunut. Eikä sitä pahaa oloa tai itseinhoa vastaan ollut taisteleminen, ei sellaisena ihmisraakileena kuin olin silloin. Lisäksi - toinen seikka, minkä myös olen sittemmin tajunnut - on se, että itseinhoni oli sellaista luokkaa, että sillä on tautimääritelmä. Ihanaa. 

Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö. Toistan vielä, miten. Ah niin ihanaa. <3

Kannanpahan sitten vielä tänäkin päivänä, suurin piirtein 13-14 vuotta myöhemmin (siis vuodesta 2006 alkaen) peiliä laukussani mukana. Voidakseni tarkistaa miltä oma naama näyttää missäkin valaistuksessa. Tai siis toisinaan vielä. Oli miten oli, varmaan voi ainakin yrittää kuvitella minkälainen omaan kehoon, mutta etenkin naamaan kohdistunut vastenmielisyys määräsi silloin (ja surullisesti, jossain määrin edelleen) elämää. Eli ei kovin, hmm, helpot kouluvuodet. Pehmeästi ilmaistuna.

Pitemmittä puheitta

------------>

Se oli siis minulle kahdeksas kouluvuoteni, joka alkoi pienen paikkakuntani pienessä koulussa - jotain päälle sadan oppilaan sivistyslaitoksessa - sillä tavoin mielenkiintoisesti, että. Tulin joutuneeksi oppilaskunnan hallitukseen. Ihan vahingossa. 

Nii-in.
 ....

Että miten..?

Kliseisellä tarinankerrontatyylillä (jolla jo vähän niinkuin aloitin) selitettynä:

Oli siis täysin tavallisen harmaa syksyaamu ja oppilaiden silmistä pystyi hyvin kertomaan, että ei sen kiinnostavampi kuin muulloinkaan. Välikellon soitua, yläasteen luokkien oppilaat kutsuttiin koulun urheilusaliin. Sinnehän me sitten marssittiin. Ja oikein vieläpä rehtori oli siellä meitä odottamassa. Alkuun ihmeteltiin ja supistiin porukoissamme, että mitäs nyt, kunnes lopulta rehtori suvaitsi selventää, että seuraavaksi tulee oppilaskunnanhallituksen vaalit. Noin vaan heti aamusta. (Joku saattaa osata korjata, että olihan meille siitä kerrottu, mutta eräs hatarapää ei ollut taaskaan seurannut, joten en oikeasti ole varma.) Seitsenluokkalaiset tarvitsivat kaksi edustajaa, kun ei vielä aiempia ollut ja meidän luokan viime vuonna valitut jättivät tuon vastuutehtävän ihan heti pois kun tilaisuus tuli. (Ysiluokkalaisista en muista valittiinko uudet vai säilyikö vanhat.) 

Ja mitäpä minä olinkaan tekemässä sillä välin? Olin hyvin autuaallisena ehtinyt sulkemaan korvani ja omissa maailmoissani sukeltanut ainakin kymmeneen metriin haavekuvia. Eli siis haaveilin ihania aivojani piloille.

Kunnes kuulin oman nimeni mainittavan luokkalaisteni joukosta. 

Mi..MitÄH??!

Katseeni osui rehtoriin, joka vain nyökytteli tyytyväisenä ja päätin yllätetyksi tulleena nyökytellä takaisin. "Noniin! Loistavaa! Sirja sitten saadaankin oppilaskunnan hallituksen jäseneksi. Onko luokka samaa mieltä?" 

...

Aivan oikein. Oli ne.

Onnekseni toinen valituista oli tuon ajan lähin ystäväni, joten lohduttauduin, että ehkä tästä selvitään. Enpä vaan osannut arvata miten tuona päivänä tapahtunut vahinko muuttui myöhemmin yhdeksi parhaista mahdollisista asioista, mitä minulle koko yläasteen aikana tapahtui. Ja halusin jäädä jäseneksi viimeisenäkin vuonna.

* * *

Jjaaa tähän on sitten hyvä katkaista ettei tule tekstiä niin seinän täydeltä, että silmät menee ristiin.

Täällä taas

Niinpä. Huomaisko tästä ehkä kenties sen, että mun päivistä on jäänyt joku arkirytmi pois? Kun tätä tekstiä vaan tulee nyt tahdilla blogiin.

Kun tavallisestihan se menee niin, että kirjoittelen aika laiskanpuoleisesti milloin välillä ehdin ja sitten sitä vaan tapahtuu perinteinen: OHO hupsista, ehti mennä useampi viikko tuossa ennen kuin sain viimeistellyksi ja jaetuksi koko postauksen. Eikä se siis minua itseäni haittaa ollenkaan, kunhan teen huomion tässä. Mutta siitä huomiosta mulle tuli mieleen. Joskus kauan sitten mainitsin miten jotain, nyt jo reilusti yli vuosi takaperin, kirjoittelin sellaisia.. taisin kuvailla, että supernovelleja? No ei ne.. varsinaisesti Novelleja ole, mutta nyt tällaisen hitaan elämänvaiheen aikana tuntuu siltä, että voisi viimein jakaa niitäkin tekstejä. Tai no, muisteloita oikeastaan. Tämän "OHO hupsista" kanssa vaan meni tällä kertaa (laskee) ... noin vuosi ja 2 kuukautta?

Ja se päätös, että nyt voisi olla näiden aika tuli tehtyä tässä tänään, kun sanoin itselleni, että turha se on minun kanssani kamppailla tästä asiasta. Tiedän että kuitenkin haluan jakaa ne jossain vaiheessa. Siitäkin huolimatta, että sitten ehkä mahdollisesti saattaa voida vähän hävettää. Siksi, että aiheena niissä kirjoitteluissa oli. .. No siis teinivuosistani kirjoittelin! Eikä edes mitään super jänniä juttuja. Ihan sitä sellaista mitä teinin elämä nyt vaan voi olla. Mutta teen tämän ihan vaan, koska. ha - lu - an.  

Jep. Ei tarvita muita syitä. Oikeasti.

( ^ Siihen sitten oli paras laskea pyllyränsä.)

Eli mielipiteensä voi pitää ihan omanaan, jos lukee nämä kokonaan alusta loppuun. Tietteks sillee, jos nei oo kauniita ajatuksia.. mitä herää :)

Tämä postaus toimii ennalta varoittavana. ..selittelynä.

Viikko vierähti kylpylässä

 No olihan se. Melekonen reissu ja uusi kokemus taas lisää. (Maanantaista perjantaihin viime viikolla.)

Sellanen oikeastaan leiri se oli.

Mielenterveyden kuntoutukseen keskittyvä leiri, missä meitä oli 10 henkeä. Keskusteltiin elämäntilanteitamme sekä koko ryhmänä että pienryhmissä. Eri ammattilaisten ohjauksessa. (Muunmuassa psykologin kanssa käydyt keskustelut oli tosi jees. Ja kevyttä liikuntaa. Sitäkin siellä vähän harrastettiin.) (Jep, kuulostaa just sellaselta stereotyyppiseltä "Otan hermoni ja menen vertaistukiryhmähoitoon jonnekin hemmottelukeitaalle." :D Vähän niinkuin joo. Mutta ei sitten taas kuitenkaan.)
 .........

Olin nuorimmasta päästä koko porukassa ja minun lisäkseni 2 muuta osallistujaa saattoi olla/vaikutti olevan alle kolmekymppisiä. Sitten siitä 30 ikävuodesta ylöspäin loput. Ja oli kyllä todella helppo olla siinä ryhmässä, leppoisa sakki eri ikäluokkien edustajia oppimassa tärkeitä asioita omasta terveydestä. Ja etenkin mielenterveydestä. Ja mulle tuli vähän sellanen olo, että tästä tulee olemaan mulle pitkällä aikavälillä oikeastikin hyötyä. Siis kun en vielä ennen sinne menoa tiennyt, että mitä ajatella. Mutta tällä hetkellä aika tarpeellisia juttuja mulle. Vielä kaksi samanlaista jaksoa tulee olemaan, yksi kesäkuussa ja viimeinen sitten taas tammikuussa ensi vuonna. Ja se on minun mielestä mahtava juttu, että on jotain kivaa odotettavaa tulevaisuuteen. Tehtiin jokainen omat tavoitteet siellä ja sitten puolen vuoden päästä taas takaisin viikoksi katsomaan minkälaista kehitystä on tullut. 

(Vasemmalla nimikyltissä lukee mm., että TÄYSIHOITO. Sinne yhteen ravintolaan siis.)

Sen kylpyläosuuden ne ykkösjutut oli sitten muuten: Ilmaiset ruoat ja kylpyläranneke. 

..Ranneke, jolla pääsi uimaan klo 7-17 välillä. Tai saunomaan.

 Eli että joku voisi olla sitäkin mieltä, että no hohhoi, olipas hohdokasta. :D Mutta köyhästä perheestä kun olen, niin oli itellä hymy kyllä korvissa asti: "Leiri! Kylpylässä! Uutta! Jännää! Erilaista!"  HAH :D (Emminä oo ollu ikkää paljon missää hotelleissa.) Ja joo samalla oon sitä mieltä, että täysin oikeasti oleellista kritiikkiä tuli kanssakuntoutujilta kaiken päätteeksi silloin vika päivänä. Mutta jännää yhtä kaikki. Ainakin minulle.

Olin yksin tuossa huoneessa, koska huonekaveri vaihtoi toiseen huoneeseen mm. astman vuoksi. (Yksi kritiikin aiheista: se huoneiden ilmanlaatu.) Kahden hengen majoittuminen periaatteessa olisi pitänyt olla. Varmaan maksettava jatkossa (?) jos haluan samanlaisen yksinäisen suden rauhan pitää. Että tosin semmoinen miinus tällaiselta omaa rauhaa arvostavalta pikku erakolta kylläkin tulee. Että saisi heti alusta lähtien olla yhden hengen huoneita, kun se sitten kuitenkin näköjään pystyi järjestymään joillekin. Hmm?

..Jos noin niin kuin yleensäkin yhtään ketään kiinnosti. Tiivistetysti siis: Leireiltiin! Kylpylässä! Jeij!

 Hups meinas unohtua: eli siis Silmu-kurssi, jos haluaa googletella Kelan näitä tämmösiäkin mahdollisuuksia vielä ihan ite :D  

(Ahkerasti lähetin sisaruksille pröystäilykuvia.. ruoasta. Ylivoimaisesti eniten tuli kuvattua, hmm, kaikkia syömisiä. Hmm.)

Jiih!

Voi ettäh. Sitä ollaan lähdössä huomenna viikoksi kylpylään. Ja ei edes omilla rahoilla! Kyseessä on sellainen Kelan kustantama kuntouttava juttu ja..

ja öö....

(On hei muuten päästy myös ulos talosta todistettavasti! ^ :D
"What a year this fucking week has been." -lainaus jostain internetistä.)

Okei rehellisesti sanottuna en oikeastaan itsekään tiedä minkälainen kuntoutus.

Mutta kerron sitten lisää, kun oon nähny että mitähäh? Kait ainakin tullaan urheilemaan, kun sisä- sekä ulkourheiluvaatteet pitää olla :D 

Mutta kylpylä! Jeij!

10 vuotta

Pohdin aika kauan, että jaanko vai en, mutta omapahan on päiväkirjani. Näiden katsominen vaan tuo mulle jollain tapaa hyvän mielen. Näkee tiivistetysti, minkälainen vuosikymmen on takana, kun yhteenkin vuoteen muistaa mahtuneen ihan vaikka ja mitä. Vuosikymmenen alkupuolella (2011) täysi-ikäistyin ja nyt n. kymmenen vuotta myöhemmin olen lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. ...Ihan epätodellista. :---)

(Ainakin sentään silmänryppykriisit on muuttuneet siihen, että "Toivottavasti mulle tulee viehättävät naurunrypyt eikä kauheasti jotain harmistuskurttuja." )
...

2010 ja 2011

 2012 ja 2013

 

2014 ja 2015

2016 ja 2017
 

2018 ja 2019

 2020
 ...

 Viimeiset kuvat otin toissailtana. Tervetuloa vuoteen 2020, jolloin ei astuta ovesta ulos päiväkausiin vaan möllitään sisällä rähmäisinä siihen asti kunnes on pakko käydä suihkussa. .....Ja vastaus on, että kyllä. Olen kipeästi tekemisen tarpeessa.

Voiskohan nyt olla se sauma aloittaa sarjakuvablogi?


Mmmietinpähän vaan... :D (Kun tuli lupailtua semmoistakin kauan sitten menneisyydessä.)

 * * *
...
Bonus!
...........
... 2018 sain uudet silmälasit. (Näytän ihan isosiskoltani :D)
...

Uusi vuosi(kymmen) vanha minä

Uuden vuoden juhlimiset meni silleen aikasta jännästi, että oltiin sairaalan päivystyksessä odottamassa kun yksi porukasta sai ranteeseen kipsin. Ihan kävi seikkailusta. Ikimuistoinen uusi vuosi verrattuna niihin, jotka menee aina samalla kaavalla. :D

Mutta uuden vuoden lupauksista! Vähän vaan silleen ohimennen: Sitä että. Mulla ei ole lupauksia. Ainakaan siinä perinteisessä mielessä. Lähinnä olen katsonut oikein pitkään ja hartaasti sisään päin ja päättänyt mistä asioista päästää irti. Siksi että se minä, joka olen jo, pääsee eteenpäin ja kehittyy. Päästää siis irti silleen, että jättää negatiivisia asioita kelkastaan kuten: Ilkeästi itselleen puhumisen. Syyllisyyden tunteen asiasta x. Myrkyllisen tavan käsitellä asiaa y. jne.
  Sen sijaan, että olisi joku kaukainen kokonaan uusi tavoiteminuus, jota lähestyy kurituksen kautta.

Koska kun mää ihan vakaasti uskon, että itsensä hyväksymisellä, kehittämisellä pienin askelin ja hyvin kohtelulla pääsee varmastikin paljon pitemmälle kuin sillä, että pitäisi juosta, juosta ja juosta korkeiden tulosten perässä. Piste.

 
Että...

...Joo ei, ei mulla muuta kummempaa ollut.

 ...

Paitsi mun hienot joulun ja uuden vuoden asukokonaisuudet.
 

 
Niih. Eli hyvää alkanutta vuosikymmentä vaan kaikille! :)

Tämä On Tärkeää

Sitten tähän väliin, tuon aiemman siirappisen tekstin jälkeen vähän realismia.

Australian tulipalot. Mä tiedän, että niin monella oli kyllä varaa ostaa joululahjoja vielä kuukausi sitten. Vois esim. ostaa sellasen jälkikäteen ihan vaan maapallon hyväksi. Ja Australian. 

Itse tutkittuani totesin, että mm. näihin on hyvä lahjoittaa. Kun on niitä huijaussivustojakin, niin selvitin, että nämä ei ole.

South Australia Vapaaehtoispalokunta

Luonto ja eläimet

Alkuperäiskansojen yhteisöille gofundme 

Cudgewa, paikallisen yhteisön gofundme

Mallacoota, paikallisen yhteisön gofundme


Näissä kaikissa on mahdollista laittaa ihan pienikin summa tai itse päättää siitä, minkä verran lahjoittaa eli köyhätkin voi osallistuu. (Esim. minä) Ja Australian dollari on euroissa 0,62 eli siis vain 62 senttiä. Eli lahjoitussummat on täällä euromaassa pienempiä.


(Tehkää se vaikka ihan vaan siksi, että on syyllistynyt olo tämän tekstin myötä :D)

(Pahoittelen äkkinäistä vaikeaa aihetta, mutta en toisaalta kuitenkaan.)

Joulu

(Huomio: Kirjoitin viime vuoden puolella tämän, mutta jälleen kerran saan vähän myöhässä jaettua.)
 

Tän vuoden joulu.

 Se oli viimeinen lapsuudenkotijoulu.

Nimittäin se kunnan omistama rivitalo, jossa ollaan asuttu sitten sieltä lähtien kun minä olin kolmen vanha, laitetaan maan tasalle. Porukoitten on sieltä muutettava johonkin muualle joskus keväällä. (VAikka olihan se jo aikakin. Ei ole ollut.. ihan kauhean kehuttavassa kunnossa koko rakennus silleen, vuosiin.) Ja vaikka pois ollaankin kaikki lapset muutettu, niin koti se on enemmän kuin mikään paikka missään muualla.

Niin halusin sitten vaikka edes ihan vähän huomioida sitäkin tapahtumaa. Täällä blogin puolella. Kun oli jollain erikoisella tavalla vähän haikea joulu. Siis sellainen, että kaikki on aivan niin kuin on aina ollut, mutta vaan jossain oman mielen taaimmassa nurkassa oli vähän tietoisempana siitä, että nää asiat ei tule aina olemaan näin. Tai enää. Enää ei tule olemaan näin.

Mm-hm. Ja mä kun sitten niin rakastan meidän kotia joulun aikaan. Kattolamppuja ei pidetä päällä, kun jouluvaloista itsessään syntyy hehkuva tunnelmavalaistus. Ja joulun taika tuntuu ihan melkein kuin se olisi suoraan siinä ilmassa jota hengitetään. Vähän sääli, että tämä kaikki jää pelkästään kuviksi sen jälkeen, kun viimeisetkin koristeet kerätään pois. Mutta ettei ihan surumielisyydeksi mene, haluan myös huomioida sen, että ei se haikeus kyllä juhlasta onnistunut vähentämään suurin piirtein: mitään. Tuntui että jopa panostin tavallista enemmän ihan siihen sellaiseen. 

Paikalla olemiseen. Koko sisäistä maailmaa myöten. Kotona <3

Eli ihan hyvä joulu siis <3 Arvoisensa päätös tälle perheperinteelle <3 
 ..

VAikka. Kyllä mä toivon, että jonkinlaiset uudet perhejouluperinteet tulis muodostumaan vielä seuraavinakin jouluina :D Niin kauan kuin perhettä kokoontuu sitä viettämään. Ainakin omalta osaltani yritän mukautua muutoksiin syli avoinna. Omien arvomaailmojen mukaisesti sellainen vähän kaikenlaisista härpäkkeistä riisuttukin joulu kelpaisi. Tai siis, että mieluusti olisi sellainen joulu. Vaikkapa kierrätetystä puusta itse käsin vuoltuja joulukoristeita, itse kierrätyskankaasta ommellut jouluverhot, joulukuusi aikaa kestäväksi itse rakennettu. Kierrätysmateriaaleista sekin, tottakai :D Kotikutoinen pieni, mutta syvästi merkityksellisempi joulu.

Eikä maailmaan tarvitsisi tulla vuorittain lisää krääsää, sellaiseksi tavaramereksi, että siihen hukkuu sydäntä myöten.