Vielä lisäyksenä "Muistoja teinivuosilta" -postauksiin

Ihan vaan todistusaineistoa siitä, että satoi. Niin ja kakkuun muuten kirjoitin

"I wanna be

the very best."

tomusokerikuorrutteella.

No siis pitäähän sitä. Aikuisena korvata kaikki se pikku Sirjalle, mitä ei silloin teinikakarana onnistunut saamaan. Tai mikä ei toteutunut ihan niin kuin olisi toivonut :) Eli hyvin menee sisäisen lapseni kanssa. Ei mitään surkuttelua menneisyydestä, jos nuo postaukset siltä saattoi kuulostaa :D

Rippijuhlakuva (Muistoja teinivuosilta osa 4)

(Osa 1, osa 2 ja osa 3 täällä)

Tällä kertaa haluan kertoa eri sadepäivän katastrofista. Niitä on vielä lisää, kyllä vain, ei se suuri voima sitten rauhaan tosiaankaan halunnut jättää. (Se piru.) Seuraavan tarinan tapahtumat sijoittuu rippijuhlakesään vuonna 2008:

Olen hyvissä ajoin jo ennen rippileiriä rukoillut kauniita aurinkoisia kelejä, koska yksi poikkeustilanne sallii meikittömyyden. Auringonpaisteessa ulkona kasvot eivät edes näytä niin kamalalta. Jos kahdesta vihaamastani asiasta pitää valita, valitsen aina meikittömyyden jos tuo poikkeustilanne vain sattuu osumaan kohdalle. Tämä tosin pitää tapahtua koulun ulkopuolella. JA jos yleensäkin on jokin sellainen tilanne, jolloin pitää nähdä paljon ihmisiä. Kuten vaikkapa erilaisissa juhlatilanteissa. Kuten vaikkapa sinä rippijuhlapäivänä, joka on tulossa kesällä. Eli Auringonpaiste! Onnistuneet kuvat siinä auringonpaisteessa! Ihanaa, kun ei ole sitä ahdistavaa meikkivankilaa pitelemässä naamaa ainaisessa "kill me now" -ilmeessä.

Merkit kelien epävakaudesta ovat kuitenkin vähintäänkin stressaavat. Kevään aikana on ollut paljon tihkusateita ja välillä vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Lohtuna pystyn aina ajattelemaan, että juhliin on vielä monta monta viikkoa. Kyllä se sää ehtii vielä kääntymään paremmaksi. 

Välissä on isoveljen ylppärit, joina sattuu olemaan puolipilvinen päivä. Sillä tavoin, että aurinko paistaa enemmän kuin on piilossa. Jee, ihan kiva.

Paitsi, että eipäs sittenkään.

Hmm. Kaiken sen monen viikon kestäneen sateiden kyräilemisen aikana, voisi kuvitellakin johonkin väliin tulevan ainakin yksi aurinkoinen päivä. Ettet vaan velikulta nyt vienyt kaikkea lykästystä tuona ihmeellisenä sateettomana päivänä kaikkien muutoin taukoamattomien sateiden välissä.

Ja juu. Niinpä niin. Mitäpä sitä oikeastaan tässä enää edes pitkittämään. Kuinka siinä sitten kävikään. 

Tämän onnettoman teinin täytyi alistua siihen kohtaloon, että olin ensimmäinen perheessä, jonka ammattikuvaajan ottama rippijuhlakuva otettiin. Sisällä. Salamavalolla. Se pahin mahdollinen tilanne. Synkeä sadekeli melkein veti vertoja omalle mielialalle.

Eli otetaanpa uudestaan, että ymmärrätte.

Yhden päivän varaan on laitettu kaikki, siis aivan kaikki, haaveet ja toivo siitä, että ammattikuvaaja saisi ottaa sen varmuudella onnistuvan rippijuhlakuvan. Ulkona. Auringossa. Niin kuin kaikkien muidenkin sisarusten kuvat on onnistuttu ottamaan. Paras mahdollinen tilanne.

Mutta ei. Tiedän hyvästä kokemuksesta, että sisällä salamavalolla otettu kuva tulee vääristämään kasvot jollain tapaa.

Eikä siinä vielä kaikki. Sitten otetaan paljon paljon kuvia juhlan päätähdestä kaikkien kirkkoon tulleiden sukulaisten kanssa. Ilmeestä voi päätellä, että nyt on sellainen "kill me now" -hetki meneillään. Tällä kertaa vain sillä "tuntuu ihan alastomalta ilman meikkiä" tavalla, joka on melkein itkettävän hirveää.

"Sirja älä tee tota kalanilmettä, hymyile!"

Tiedättekö sen tunteen, kun ei aidosti pysty hymyilemään. Että jos vain pakottaisi ne suupielet ylös niin tulisi itku. Ja sitten aivot jotenkin suojellessaan siltä kivulta eivät anna sen tapahtua ollenkaan.

Sanomattakin selvää minkälainen katkeruus. Ammattilaisen ottama kuvakin todisteena ja kaikkea. Se lähetetään molemmille mummoille ja laitetaan kotona kirjahyllyn lasivitriinin taakse näytille.

Jee jipii....................

Hypätään ajassa eteenpäin

Vuosia myöhemmin, kun kaikki teini-ikäisyyden pahimmat kivut ovat muisto vain, olemme vierailemassa pitkästä aikaa äitin äidin luona. Mummo on laittanut lapsenlapsista kuvia kehyksiin seinälle. Niitä on iso määrä, pitää oikein etsimällä etsiä tuttuja naamoja. Tuossa oot sä ja tuolla on tuo yksi. Jaaa... Minun. Rippijuhlakuva. On vaihdettu siihen kiitoskorttikuvaan. Ai niin, mehän sitten siinä pikku tihkussa otettiin ne edes osittain onnistuneet kuvat ulkona, tulostettiin kiitoskorteiksi ja lähetettiin juhlissa olleille.

Oooh. Kiitos mummo. Pelastus sentään.

Ihan tosi. Teinhän itsekin saman kotona. Ujutin kiitoskorttikuvan siihen järkyttävän salamavalokatastrofin päälle.

Ainakaan jotkut meistä eivät yritä valehdella nähdessään epäonnistuneen kuvan. Minä en ehkä ollut oikeasti niin hirveän näköinen kuin itsestä silloin tuntui. Mutta se kuva. Se tuntui olevan todiste siitä rumuudesta, jonka näin joka peilin vilkaisulla. Te ja teidän turha lässytys, että et sä nyt niin kamalan näköinen ole, kun tarvitsee vain olla silmät päässä voidakseen todeta toisin. Vähän lisää bensaa dysmorfisen ruumiinkuvan häiriön liekkeihin, että varmasti kuvittelee todellisuudessakin olevansa yhtä kauhean näköinen.

Joten on ihan mukava saada varmistus sen nimenomaisen kuvan olleen täysi susi. Ihan sama, että se tulee kaikkien niiden vuosien jälkeen hiukkasen myöhässä..... Mutta.

Jee jipii! Kuitenkin.

Tiedättekö. Jos minä olen jälleensyntymä jostain, niin toivottavasti se edellinen elämismuoto oli jonkinlainen roisto. Sellainen kamala liero, joka vielä seuraavassakin elämässään ansaitsee sellaista hyvää kustomoitua rankaisua. Sellaisilla harvinaisen osuvilla tavoilla. Koska voin myös ilokseni kertoa, että ei ne sadesattumukset siihen loppuneet. Kaikista kuudesta lapsesta 5 saivat aurinkoiset, vähintään puolipilviset rippijuhlat sekä ylioppilasjuhlat. Mikä on se tuuri, että tasan yksi. Että vain yksi kuudesta sai molempina päivinä katsella haikeana ikkunasta sateen ropinaa.

Ylioppilaana tosin ei enää edes niin haitannut. Tai siis ihan vain pikkuisen.

(^ Voi pikku Sirjaa :D Onhan se. Pieni mutta suuri ero noiden vuosien 2008 ja 2012 välillä.)

Jaaaa siinä tulikin viimeinen osa muisteloista. 

Kohtalon kaatosateet (Muistoja teinivuosilta osa 3)

(Osa 1 ja osa 2 täällä)
 ...

(Nämäkin tapahtumat sijoittuu kasiluokalle. Syksyyn 2007. Ja aiemmista postauksista sitten on varmaan tullut selväksi, että sairastunut olin. Eli ei mitään järin positiivista tiedossa. ...Paitsi ehkä ihan vähän.)

Olen nyt jo suurimman osan elämästäni aamuisin joutunut vääntäytymään väkisin ylös. Pitkän herätyskellon torkuttamisen ja itseni maanitteluprosessin ansiosta. (Mikä sekään ei ihan aina ole riittänyt vaan on siinä jo vuosien varrella tullut lintsattua enemmän kuin uskoisi olevan luvallista.) Sitten käyn kuumassa suihkussa, pesen hiusteni lisäksi myös hampaat - siellä suihkussa, tulen pois suihkusta, kuivaan itseni ja hiukseni ja sitten alan pukemaan. 

Ja pukemaan. ja pukemaan. ja pukemaan. ja pukemaan. 

Yksi 

vaatekappale

kerrallaan

mikä tuntuu uupuneelle mielelle hengästyttävän raskaalta.

Sitten vedän hiukseni sivuun kasvoilta pinnien avulla ja joudun kohtaamaan peilissä saman naaman kuin eilenkin. Inhosta väsyneen-vihaisena. Kun ei tarvitsisi meikata, kun ei tarvitsisi jaksaa tehdä taas sitä hemmetin koko kasvoissa kirvelynä tuntuvaa meikkiä. Sitä paitsi kun puuteritkin ovat isosiskon vanhoja jämiä. Ne eivät sovi kasvojen ihonsävyyn. Ei itsellä ole yhtä ainoaa pennin pyörylää laittaa meikkeihin saati muihinkaan ihonhoitotuotteisiin. 

Saippualla joka päivä heti koulusta pääsyn jälkeen pesemään tuo typerä itse maalattu vankila kasvoilta pois. 

Silti. 

Valitsen sen aina. 

Ilman meikkiä tuntuu vieläkin pahemmalta. Alastomalta.

On sellainen aamu, että meikkaaminen on poikkeuksellisen tärkeää. Tänään on erityinen päivä. On Halloweenin naamiaiset. Ja olen jo hyvissä ajoin suunnitellut erityiset vaatteetkin pukeakseni. Laittanut ne kalliilla hankitut punaiset piilolinssit, joiden hämmennyttävästä vaikutuksesta vastaantulijoihin olen aina yhtä ylpeä. Tänään aion päästä sairaalloisen kauneus pakkomielteeni kanssa jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. 

Ja niin myös jonkinlainen pieni ihme tosiaan tapahtuu.

Olen tyytyväinen ulkonäkööni (ainakin riittävän hyvin) kerrankin!

.

.

.

.

.

.

.

Paitsi että
.

.

.

.

Sattuu olemaan myös kauhein kaatosade sekä tuulenmyrsy pitkiin pitkiin aikoihin. Juuri tänään. Tottakai. Kuin räätälöitynä ihan vain minulle.

Juoksen myöhäisen lähtöni takia sen myrskyn läpi hätäisenä tyttöjen vessaan. On ihan pakko korjata edes jotain Edes jotain. Edes..

Jotenkin.

Ja sitten kello soi sisälle.

Melkein tekee mieli itkeä vihasta. Peilissä näkyy hirveä määrä virheitä rrraivostuttavan kipeällä tavalla. Melkein tekee mieli lyödä peili pirstoiksi. Ja päivä alkaa itseinhon kanssa kamppailulla taas. Taas. Se vain tuntuu niin epäreilulta.
.

.

.

.

.

.

.

Myöhemmin päivällä.
Koulu on luistanut yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Siis sillä tavoin kuin lasia olisi nieleskellyt eikä tee mieli puhuakaan. Kunnes. Kuin veistä haavassa kääntääkseen. Jokin varmaan juurikin minulle henkilökohtaisesti vihastunut ylempi voima, se sama joka aiheutti myrskynkin, on selvästi ohjannut seuraavan näytöksen. 

Oppilaskunnanhallituksen jäsenistä halutaan ottaa kuva johonkin lehteen meidän haastattelun kuvitukseksi. . .. ...  ... .. ... ....


Ah. Olisin kyllä ihan mielellään istunut siinä kuvattavana.
Jos olisivat voineet ensiksi antaa jonkun paperipussin päähän.

Jee.

Kiva. Itseinhopäivä parhaimmillaan.

.

.

.

.

.

.

.

.

Paitsi että.
.

.

.

.

Päivään mahtuu vielä yksi käänne yllätyksenä.

Kuin tilauksesta isoveli ilmaantuu koululle. Veli on ollut Nuokkarilla töissä syksyn, joten hänellä on jokin siihen liittyvä homma koululla. Ja tuohon työhön tarvitaan jotakuta avuksi. Oppilaskunnan hallituksen jäseninä satumme olemaan sopivia ehdokkaita auttamaan. Tai siis yksi meistä. Päädyn tulemaan valituksi.

Ja se työhän on, mitäs muutakaan kuin joidenkin painavien sermien kantaminen koulun pihan poikki, siinä minulle räätälöidyssä kaatosateessa, kirjastolle. 
 ...

Ja jutustelemme kai jotain, ihan arkisia asioita luulisin. Ei sillä ole minulle väliäkään, että ne eivät jää mieleen. Tajuan vain sillä hetkellä mielessäni, miten turvallisessa seurassa olen. Sade ei haittaa juuri yhtään tällä kertaa, saanpahan paeta koulun - ja oman itseni - kauheutta. Kun ei tarvitse käyttää koko aivokapasiteettiaan korvista savu höyryten ulkonäön murehtimiseen.

Ei tässä seurassa. 

Helpotus on tarpeeksi valtava viemään jopa sen aiemmin mainitun dysmorfisen rumiinkuvan häiriön äänenkin hetkellisesti ihan hiiren hiljaiselle volyymille. 

Ja kuinka sattuukaan. Sopivasti vielä päivän päättyessä sadepilvien takaa alkaa paistamaan aurinko. Sielua melkein itkettää koko se typerä ihana leffakliseisyys ja sen mahdottomuus, että päivästä voisi tulla mitään muuta kuin hirveä.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Niin kuitenkin kävi.


Siinä portaiden puolivälissä, ikkunasta auringon esiintuloa tuijottassa

on jollain poikkeuksellisella tavalla

jopa ihan hyvä olla.

* * *

Joten. No kiitos nyt vain jokin suurempi voima. Kun ihan huvikseen pitää pilailla yhden ihmisen kustannuksella. Kolme todella epätodennäköistä ytimiä myöten ravistelevaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Säästä nyt jotain päänmenoa edes tulevaisuuteenkin. Pyh.

Jatkoa (Muistoja teinivuosilta osa 2)

(Osa 1 täällä)

Oppilaskunnan hallituksen kokoukset osoittautuivat hyviksi pakohetkiksi kaikesta muusta koulun hulinasta: siellä oltiin sentään vain me kuusi oppilasta ja yksi ihan leppoisa opettaja. Minimissään siis ihmismäärä, joilta piilotella sitä paiseiden alustana toimivaa asiaa, jota naamaksikin kutsutaan. Ja vaikka ne olivatkin lyhyitä kokouksia, niin kyllä se ainakin tarjosi jotain poikkeavaa, jopa ihan kiinnostavaa puuhaa välillä.

Saatiin tytöt, minä ja mainittu ystävä, olla toisinaan sisällä oppilaskunnanhallituksen hommissa kovimpina pakkasina ja nautittiin siitä etuoikeudesta kyllä mielissämme. Luisteltiin tyhjillä käytävillä kepeästi kävelyn lomaan ja haettiin askartelutarvikkeita. Sieltä säilytysvarastosta, joka oli muutoin oppilailta kielletty, mutta johon vain me saatiin avaimet välillä käyttöön. Varastohuone siinä missä mikä tahansa muukin, mutta täynnä taiteilijamielistä minua kutkuttavia välineitä ja värejä. Ylpeyden huumassa tästä etuoikeudesta teki mieli aina ihan vähän vielä viivytellä siellä tai "Täytyy käydä hakemassa sieltä varastosta asia x, kun unohtui." Salakavalasti junailtuna tekosyynä.

Tuli tapahtumia, joita oltiin järjestämässä ja saatiin nähdä se kaikki kulisseista käsin. Laskea piirustuskilpailun äänestyslippujen tulokset ja saada ensimmäiseksi tietää, mitkä kaikki teokset pääsevät koulun omaan kalenteriin. Ihan myyntiin. 

Ja vaikka Vastuutehtävät olivatkin aika pieniä juttuja, niin kyllä se vaan silti silloin möyryi ihan kivana tunteena sisällä, että saatiin yleensäkin sitä jotain vastuuta silleen. Vähän kokeilla.

Oltiin sitten eräs päivä askartelemassa ystävän kanssa ystävänpäivätapahtumaa varten sydämenmuotoisia kartonkilipareita. Siellä kotitalousluokan takaisessa ihan ihme hämyisessä pienessä huoneessa. Ja oltiin aivan väsymyksenhuumaisessa olotilassa. Siinä juuri ennen viimeisiä tunteja. Ei osattu ollenkaan lopettaa nauramista, vaan se oikein vyöryi kesyttämättömänä ulos. Aina jos jotakin pientä sattui tai tuli sanottua kömpelösti. Eli ihan kokoajan.

 


Niin.

En masennukseni takia pääasiallisesti ollut lainkaan onnellinen ihminen ja kaikki ne loputtomilta tuntuneet muut kidutuskoulupäivät ovat aivan lähes täysin hävinneet muistoista. Mutta tuolla ihan ihme pimeässä huoneessa, 

sinä iltapäivänä 

mä nauroin 

nauroin niin, etten pitkään aikaan ollut nauranutkaan. 

Aitoa, pidättelemätöntä, sydämellistä 

....

vapautunutta naurua.

...

 Sillä tavoin, että ajankulukin unohtuu.

.

.

Ja sitten hoksaa katsoa kelloa.

"Hei milloinkas se välitunti loppuu, tasalta vai vartin yli?" . . . "VOIHAN HELVETTI TUNTI ON JO ALKANUT!" Hengästyneinä luokkaan päästyämme oli pakko tirskua vielä vähän hihoihimme. Pieni selitys, että "Oppilaskunnan hallituksen asioilla oltiin." Vaikka toisaalta tottakin, muttei luvallinen syy tunnilta poissaololle. Ei se opettaja mitään tajunnut. Ja me asetuttiin paikoillemme, siellä fysiikan luokassa, muistaakseni vierustovereina, saman pöydän äärelle.

Kestohymy korviin yltäen. 

* * *

 ...

Elikkä. Ihan vaan tarina siitä, miten sen häviävän lyhyen iltapäivän tapahtumat tuli jääneeksi yhdeksi tärkeimmäksi muistoksi yläasteen kouluvuosilta. Vaikkei se mitään suuren hohdokasta ollutkaan. Ihan sellaista yksinkertaista iloa vain. Mutta kaikkeen muuhun verrattuna riittävästi kuitenkin.