Sen verran halusin sanoa

Saattokohan ehkä huomata, että mä oon työntäny joka väliin vanhoja kuvia.

Se johtuu siitä, että.

Mä haluan kertoa paljon ja kirjoitan puolet vähemmän. Haluan kertoa niistä kaikenlaisista mietteistä sekä mielenjuolahduksista tuolta jostain aika kaukaakin. Kuvailla niitä pakkasöitä, muistella kevään baareissa notkumista, palata hoitojakson jännittävyyteen. Niitä sellaisia hetkiä, kun oon miettiny monta kertaa mielessä että "Nonnih, tämän menen viimein jakamaan blogiin. Tämä on ehkä jopa suorastaan liian hyvä!"

JA vielä myös vähän että,

"Höhöhö *tirsk*

että mä oon niiiii-iin hauska."

Itserakkaalla ilmeellä ja ihmiset ihmettelee, että mitähän helevettiä tuo virnistelee tähän suuntaan.

(Niin ja lukuunottamatta sitä, kuinka tekisi mieli jakaa niitä supernovelleja, joita innostuin kirjoittamaan jo viime vuoden puolella!)

 ...
Ja koska ei oo mitään järkeä kantaa kaikkia näitä. Hippusia. Muistojen jäämiä eletyistä päivistä ja tapahtumista sillä lailla lillumassa lähellä ajatusten pintaa. Koska niistä irti päästäminen hukkaisi ne kokonaan. Niin sitten oon tehnyt sen ratkaisun, että jo pelkät kuvat riittää mulle itselleni aivan hyvin. Ei niistä tarvitse lukea mitään syvällisempää. Kunhan on jossain olemassa. Muualla kuin muistilappuina siellä pään sisällä. Sijainnissa: ihan siinä silmien takana. Päänsärkynä. Melkein kuin voisi silmiä lepuuttamalla sulkea pois, mutta onkin sitkeässä kuin migreeni. yäh

Joo niinpä. Tätä mä oon stressannut ja stressannut. Että saanko koottua tärkeitä asioita järjestykseen. Saanko mun elämän koottua järjestykseen. Kun tätä elämää pitäis sitten ihan oikeasti elää, jos on vaan siihen mahdollisuus. Hukkaan kallisarvoista, mielenterveydellisesti hyvää aikaani, jos en pysty pitämään lujemmin kiinni itestäni. Ja konkreettisesti se tapahtuis mulle sillä, että kirjoitan itseni tekstiksi ja taltioin kuviksi. Ehkäpä yksi tärkeimmistä terapian välineistä noin niin kuin tälleen jälkeen päin sen tajunneena.

Joten lopputuloksena tulin siihen suurenmoiseen päätökseen että: Mun ei tarvitse miettiä järjestystä tai sitä onko missään muutenkaan mitään järkeä. 

Elämän säännöttömyys!

(Hip huraa!)
..

Se on ihan just hyvä.

(Niin, ja kuvituskuvat sitten muuten tässä postauksessa tältä kuulta.)