(Nämäkin tapahtumat sijoittuu kasiluokalle. Syksyyn 2007. Ja aiemmista postauksista sitten on varmaan tullut selväksi, että sairastunut olin. Eli ei mitään järin positiivista tiedossa. ...Paitsi ehkä ihan vähän.)
Olen nyt jo suurimman osan elämästäni aamuisin joutunut vääntäytymään väkisin ylös. Pitkän herätyskellon torkuttamisen ja itseni maanitteluprosessin ansiosta. (Mikä sekään ei ihan aina ole riittänyt vaan on siinä jo vuosien varrella tullut lintsattua enemmän kuin uskoisi olevan luvallista.) Sitten käyn kuumassa suihkussa, pesen hiusteni lisäksi myös hampaat - siellä suihkussa, tulen pois suihkusta, kuivaan itseni ja hiukseni ja sitten alan pukemaan.
Ja pukemaan. ja pukemaan. ja pukemaan. ja pukemaan.
Yksi
vaatekappale
kerrallaan
mikä tuntuu uupuneelle mielelle hengästyttävän raskaalta.
Sitten vedän hiukseni sivuun kasvoilta pinnien avulla ja joudun kohtaamaan peilissä saman naaman kuin eilenkin. Inhosta väsyneen-vihaisena. Kun ei tarvitsisi meikata, kun ei tarvitsisi jaksaa tehdä taas sitä hemmetin koko kasvoissa kirvelynä tuntuvaa meikkiä. Sitä paitsi kun puuteritkin ovat isosiskon vanhoja jämiä. Ne eivät sovi kasvojen ihonsävyyn. Ei itsellä ole yhtä ainoaa pennin pyörylää laittaa meikkeihin saati muihinkaan ihonhoitotuotteisiin.
Saippualla joka päivä heti koulusta pääsyn jälkeen pesemään tuo typerä itse maalattu vankila kasvoilta pois.
Silti.
Valitsen sen aina.
Ilman meikkiä tuntuu vieläkin pahemmalta. Alastomalta.
On sellainen aamu, että meikkaaminen on poikkeuksellisen tärkeää. Tänään on erityinen päivä. On Halloweenin naamiaiset. Ja olen jo hyvissä ajoin suunnitellut erityiset vaatteetkin pukeakseni. Laittanut ne kalliilla hankitut punaiset piilolinssit, joiden hämmennyttävästä vaikutuksesta vastaantulijoihin olen aina yhtä ylpeä. Tänään aion päästä sairaalloisen kauneus pakkomielteeni kanssa jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.
Ja niin myös jonkinlainen pieni ihme tosiaan tapahtuu.
On sellainen aamu, että meikkaaminen on poikkeuksellisen tärkeää. Tänään on erityinen päivä. On Halloweenin naamiaiset. Ja olen jo hyvissä ajoin suunnitellut erityiset vaatteetkin pukeakseni. Laittanut ne kalliilla hankitut punaiset piilolinssit, joiden hämmennyttävästä vaikutuksesta vastaantulijoihin olen aina yhtä ylpeä. Tänään aion päästä sairaalloisen kauneus pakkomielteeni kanssa jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.
Ja niin myös jonkinlainen pieni ihme tosiaan tapahtuu.
Olen tyytyväinen ulkonäkööni (ainakin riittävän hyvin) kerrankin!
..
.
.
.
.
.
Paitsi että
.
.
.
.
.
.
.
.
Sattuu olemaan myös kauhein kaatosade sekä tuulenmyrsy pitkiin pitkiin aikoihin. Juuri tänään. Tottakai. Kuin räätälöitynä ihan vain minulle.
Juoksen myöhäisen lähtöni takia sen myrskyn läpi hätäisenä tyttöjen vessaan. On ihan pakko korjata edes jotain Edes jotain. Edes..
Jotenkin.
Ja sitten kello soi sisälle.
Melkein tekee mieli itkeä vihasta. Peilissä näkyy hirveä määrä virheitä rrraivostuttavan kipeällä tavalla. Melkein tekee mieli lyödä peili pirstoiksi. Ja päivä alkaa itseinhon kanssa kamppailulla taas. Taas. Se vain tuntuu niin epäreilulta.
.
.
.
.
.
.
.
Myöhemmin päivällä.
Koulu on luistanut yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Siis sillä tavoin kuin lasia olisi nieleskellyt eikä tee mieli puhuakaan. Kunnes. Kuin veistä haavassa kääntääkseen. Jokin varmaan juurikin minulle henkilökohtaisesti vihastunut ylempi voima, se sama joka aiheutti myrskynkin, on selvästi ohjannut seuraavan näytöksen.
Oppilaskunnanhallituksen jäsenistä halutaan ottaa kuva johonkin lehteen meidän haastattelun kuvitukseksi. . .. ... ... .. ... ....
Ah. Olisin kyllä ihan mielellään istunut siinä kuvattavana.
Jos olisivat voineet ensiksi antaa jonkun paperipussin päähän.
Jee.
Kiva. Itseinhopäivä parhaimmillaan.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Paitsi että.
.
.
.
.
.
.
.
.
Päivään mahtuu vielä yksi käänne yllätyksenä.
Kuin tilauksesta isoveli ilmaantuu koululle. Veli on ollut Nuokkarilla töissä syksyn, joten hänellä on jokin siihen liittyvä homma koululla. Ja tuohon työhön tarvitaan jotakuta avuksi. Oppilaskunnan hallituksen jäseninä satumme olemaan sopivia ehdokkaita auttamaan. Tai siis yksi meistä. Päädyn tulemaan valituksi.
Ja se työhän on, mitäs muutakaan kuin joidenkin painavien sermien kantaminen koulun pihan poikki, siinä minulle räätälöidyssä kaatosateessa, kirjastolle.
...
Ja jutustelemme kai jotain, ihan arkisia asioita luulisin. Ei sillä ole minulle väliäkään, että ne eivät jää mieleen. Tajuan vain sillä hetkellä mielessäni, miten turvallisessa seurassa olen. Sade ei haittaa juuri yhtään tällä kertaa, saanpahan paeta koulun - ja oman itseni - kauheutta. Kun ei tarvitse käyttää koko aivokapasiteettiaan korvista savu höyryten ulkonäön murehtimiseen.
Ei tässä seurassa.
Helpotus on tarpeeksi valtava viemään jopa sen aiemmin mainitun dysmorfisen rumiinkuvan häiriön äänenkin hetkellisesti ihan hiiren hiljaiselle volyymille.
Ja kuinka sattuukaan. Sopivasti vielä päivän päättyessä sadepilvien takaa alkaa paistamaan aurinko. Sielua melkein itkettää koko se typerä ihana leffakliseisyys ja sen mahdottomuus, että päivästä voisi tulla mitään muuta kuin hirveä.
Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Niin kuitenkin kävi.
Siinä portaiden puolivälissä, ikkunasta auringon esiintuloa tuijottassa
on jollain poikkeuksellisella tavalla
jopa ihan hyvä olla.
Ja kuinka sattuukaan. Sopivasti vielä päivän päättyessä sadepilvien takaa alkaa paistamaan aurinko. Sielua melkein itkettää koko se typerä ihana leffakliseisyys ja sen mahdottomuus, että päivästä voisi tulla mitään muuta kuin hirveä.
Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Niin kuitenkin kävi.
Siinä portaiden puolivälissä, ikkunasta auringon esiintuloa tuijottassa
on jollain poikkeuksellisella tavalla
jopa ihan hyvä olla.
* * *
Joten. No kiitos nyt vain jokin suurempi voima. Kun ihan huvikseen pitää pilailla yhden ihmisen kustannuksella. Kolme todella epätodennäköistä ytimiä myöten ravistelevaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Säästä nyt jotain päänmenoa edes tulevaisuuteenkin. Pyh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥