Oppilaskunnan hallituksen kokoukset osoittautuivat hyviksi pakohetkiksi kaikesta muusta koulun hulinasta: siellä oltiin sentään vain me kuusi oppilasta ja yksi ihan leppoisa opettaja. Minimissään siis ihmismäärä, joilta piilotella sitä paiseiden alustana toimivaa asiaa, jota naamaksikin kutsutaan. Ja vaikka ne olivatkin lyhyitä kokouksia, niin kyllä se ainakin tarjosi jotain poikkeavaa, jopa ihan kiinnostavaa puuhaa välillä.
Saatiin tytöt, minä ja mainittu ystävä, olla toisinaan sisällä oppilaskunnanhallituksen hommissa kovimpina pakkasina ja nautittiin siitä etuoikeudesta kyllä mielissämme. Luisteltiin tyhjillä käytävillä kepeästi kävelyn lomaan ja haettiin askartelutarvikkeita. Sieltä säilytysvarastosta, joka oli muutoin oppilailta kielletty, mutta johon vain me saatiin avaimet välillä käyttöön. Varastohuone siinä missä mikä tahansa muukin, mutta täynnä taiteilijamielistä minua kutkuttavia välineitä ja värejä. Ylpeyden huumassa tästä etuoikeudesta teki mieli aina ihan vähän vielä viivytellä siellä tai "Täytyy käydä hakemassa sieltä varastosta asia x, kun unohtui." Salakavalasti junailtuna tekosyynä.
Tuli tapahtumia, joita oltiin järjestämässä ja saatiin nähdä se kaikki kulisseista käsin. Laskea piirustuskilpailun äänestyslippujen tulokset ja saada ensimmäiseksi tietää, mitkä kaikki teokset pääsevät koulun omaan kalenteriin. Ihan myyntiin.
Ja vaikka Vastuutehtävät olivatkin aika pieniä juttuja, niin kyllä se vaan silti silloin möyryi ihan kivana tunteena sisällä, että saatiin yleensäkin sitä jotain vastuuta silleen. Vähän kokeilla.
Oltiin sitten eräs päivä askartelemassa ystävän kanssa ystävänpäivätapahtumaa varten sydämenmuotoisia kartonkilipareita. Siellä kotitalousluokan takaisessa ihan ihme hämyisessä pienessä huoneessa. Ja oltiin aivan väsymyksenhuumaisessa olotilassa. Siinä juuri ennen viimeisiä tunteja. Ei osattu ollenkaan lopettaa nauramista, vaan se oikein vyöryi kesyttämättömänä ulos. Aina jos jotakin pientä sattui tai tuli sanottua kömpelösti. Eli ihan kokoajan.
Niin.
En masennukseni takia pääasiallisesti ollut lainkaan onnellinen ihminen ja kaikki ne loputtomilta tuntuneet muut kidutuskoulupäivät ovat aivan lähes täysin hävinneet muistoista. Mutta tuolla ihan ihme pimeässä huoneessa,
sinä iltapäivänä
mä nauroin
nauroin niin, etten pitkään aikaan ollut nauranutkaan.
Aitoa, pidättelemätöntä, sydämellistä
....
....
vapautunutta naurua.
...
Sillä tavoin, että ajankulukin unohtuu.
.
.
Ja sitten hoksaa katsoa kelloa.
"Hei milloinkas se välitunti loppuu, tasalta vai vartin yli?" . . . "VOIHAN HELVETTI TUNTI ON JO ALKANUT!" Hengästyneinä luokkaan päästyämme oli pakko tirskua vielä vähän hihoihimme. Pieni selitys, että "Oppilaskunnan hallituksen asioilla oltiin." Vaikka toisaalta tottakin, muttei luvallinen syy tunnilta poissaololle. Ei se opettaja mitään tajunnut. Ja me asetuttiin paikoillemme, siellä fysiikan luokassa, muistaakseni vierustovereina, saman pöydän äärelle.
Kestohymy korviin yltäen.
* * *
...
Elikkä. Ihan vaan tarina siitä, miten sen häviävän lyhyen iltapäivän tapahtumat tuli jääneeksi yhdeksi tärkeimmäksi muistoksi yläasteen kouluvuosilta. Vaikkei se mitään suuren hohdokasta ollutkaan. Ihan sellaista yksinkertaista iloa vain. Mutta kaikkeen muuhun verrattuna riittävästi kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥