Tällä kertaa haluan kertoa eri sadepäivän katastrofista. Niitä on vielä lisää, kyllä vain, ei se suuri voima sitten rauhaan tosiaankaan halunnut jättää. (Se piru.) Seuraavan tarinan tapahtumat sijoittuu rippijuhlakesään vuonna 2008:
Olen hyvissä ajoin jo ennen rippileiriä rukoillut kauniita aurinkoisia kelejä, koska yksi poikkeustilanne sallii meikittömyyden. Auringonpaisteessa ulkona kasvot eivät edes näytä niin kamalalta. Jos kahdesta vihaamastani asiasta pitää valita, valitsen aina meikittömyyden jos tuo poikkeustilanne vain sattuu osumaan kohdalle. Tämä tosin pitää tapahtua koulun ulkopuolella. JA jos yleensäkin on jokin sellainen tilanne, jolloin pitää nähdä paljon ihmisiä. Kuten vaikkapa erilaisissa juhlatilanteissa. Kuten vaikkapa sinä rippijuhlapäivänä, joka on tulossa kesällä. Eli Auringonpaiste! Onnistuneet kuvat siinä auringonpaisteessa! Ihanaa, kun ei ole sitä ahdistavaa meikkivankilaa pitelemässä naamaa ainaisessa "kill me now" -ilmeessä.
Merkit kelien epävakaudesta ovat kuitenkin vähintäänkin stressaavat. Kevään aikana on ollut paljon tihkusateita ja välillä vettä on tullut kuin saavista kaatamalla. Lohtuna pystyn aina ajattelemaan, että juhliin on vielä monta monta viikkoa. Kyllä se sää ehtii vielä kääntymään paremmaksi.
Välissä on isoveljen ylppärit, joina sattuu olemaan puolipilvinen päivä. Sillä tavoin, että aurinko paistaa enemmän kuin on piilossa. Jee, ihan kiva.
Paitsi, että eipäs sittenkään.
Hmm. Kaiken sen monen viikon kestäneen sateiden kyräilemisen aikana, voisi kuvitellakin johonkin väliin tulevan ainakin yksi aurinkoinen päivä. Ettet vaan velikulta nyt vienyt kaikkea lykästystä tuona ihmeellisenä sateettomana päivänä kaikkien muutoin taukoamattomien sateiden välissä.
Ja juu. Niinpä niin. Mitäpä sitä oikeastaan tässä enää edes pitkittämään. Kuinka siinä sitten kävikään.
Tämän onnettoman teinin täytyi alistua siihen kohtaloon, että olin ensimmäinen perheessä, jonka ammattikuvaajan ottama rippijuhlakuva otettiin. Sisällä. Salamavalolla. Se pahin mahdollinen tilanne. Synkeä sadekeli melkein veti vertoja omalle mielialalle.
Eli otetaanpa uudestaan, että ymmärrätte.
Yhden päivän varaan on laitettu kaikki, siis aivan kaikki, haaveet ja toivo siitä, että ammattikuvaaja saisi ottaa sen varmuudella onnistuvan rippijuhlakuvan. Ulkona. Auringossa. Niin kuin kaikkien muidenkin sisarusten kuvat on onnistuttu ottamaan. Paras mahdollinen tilanne.
Mutta ei. Tiedän hyvästä kokemuksesta, että sisällä salamavalolla otettu kuva tulee vääristämään kasvot jollain tapaa.
Eikä siinä vielä kaikki. Sitten otetaan paljon paljon kuvia juhlan päätähdestä kaikkien kirkkoon tulleiden sukulaisten kanssa. Ilmeestä voi päätellä, että nyt on sellainen "kill me now" -hetki meneillään. Tällä kertaa vain sillä "tuntuu ihan alastomalta ilman meikkiä" tavalla, joka on melkein itkettävän hirveää.
"Sirja älä tee tota kalanilmettä, hymyile!"
Tiedättekö sen tunteen, kun ei aidosti pysty hymyilemään. Että jos vain pakottaisi ne suupielet ylös niin tulisi itku. Ja sitten aivot jotenkin suojellessaan siltä kivulta eivät anna sen tapahtua ollenkaan.
Sanomattakin selvää minkälainen katkeruus. Ammattilaisen ottama kuvakin todisteena ja kaikkea. Se lähetetään molemmille mummoille ja laitetaan kotona kirjahyllyn lasivitriinin taakse näytille.
Jee jipii....................
Hypätään ajassa eteenpäin
Vuosia myöhemmin, kun kaikki teini-ikäisyyden pahimmat kivut ovat muisto vain, olemme vierailemassa pitkästä aikaa äitin äidin luona. Mummo on laittanut lapsenlapsista kuvia kehyksiin seinälle. Niitä on iso määrä, pitää oikein etsimällä etsiä tuttuja naamoja. Tuossa oot sä ja tuolla on tuo yksi. Jaaa... Minun. Rippijuhlakuva. On vaihdettu siihen kiitoskorttikuvaan. Ai niin, mehän sitten siinä pikku tihkussa otettiin ne edes osittain onnistuneet kuvat ulkona, tulostettiin kiitoskorteiksi ja lähetettiin juhlissa olleille.
Oooh. Kiitos mummo. Pelastus sentään.
Ihan tosi. Teinhän itsekin saman kotona. Ujutin kiitoskorttikuvan siihen järkyttävän salamavalokatastrofin päälle.
Ainakaan jotkut meistä eivät yritä valehdella nähdessään epäonnistuneen kuvan. Minä en ehkä ollut oikeasti niin hirveän näköinen kuin itsestä silloin tuntui. Mutta se kuva. Se tuntui olevan todiste siitä rumuudesta, jonka näin joka peilin vilkaisulla. Te ja teidän turha lässytys, että et sä nyt niin kamalan näköinen ole, kun tarvitsee vain olla silmät päässä voidakseen todeta toisin. Vähän lisää bensaa dysmorfisen ruumiinkuvan häiriön liekkeihin, että varmasti kuvittelee todellisuudessakin olevansa yhtä kauhean näköinen.
Joten on ihan mukava saada varmistus sen nimenomaisen kuvan olleen täysi susi. Ihan sama, että se tulee kaikkien niiden vuosien jälkeen hiukkasen myöhässä..... Mutta.
Jee jipii! Kuitenkin.
Tiedättekö. Jos minä olen jälleensyntymä jostain, niin toivottavasti se edellinen elämismuoto oli jonkinlainen roisto. Sellainen kamala liero, joka vielä seuraavassakin elämässään ansaitsee sellaista hyvää kustomoitua rankaisua. Sellaisilla harvinaisen osuvilla tavoilla. Koska voin myös ilokseni kertoa, että ei ne sadesattumukset siihen loppuneet. Kaikista kuudesta lapsesta 5 saivat aurinkoiset, vähintään puolipilviset rippijuhlat sekä ylioppilasjuhlat. Mikä on se tuuri, että tasan yksi. Että vain yksi kuudesta sai molempina päivinä katsella haikeana ikkunasta sateen ropinaa.
Ylioppilaana tosin ei enää edes niin haitannut. Tai siis ihan vain pikkuisen.
(^ Voi pikku Sirjaa :D Onhan se. Pieni mutta suuri ero noiden vuosien 2008 ja 2012 välillä.)
Jaaaa siinä tulikin viimeinen osa muisteloista.
Jaaaa siinä tulikin viimeinen osa muisteloista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
♥