Sellainen eri jännä aloitus (Muistoja teinivuosilta osa 1)

 (Huomio: Kirjoitettu 2018 marraskuussa)

Tänään mun mieleen tuli jonkin lapsuudenpohtimissyöksykierteen kautta, ihan luontevasti jatkeena tottakai, mun teini-ikä. Se onneton raukkaparka: teini-Sirja.

Koko isänpäiväviikonlopusta lähtien aloitetun, joka aamuisen lenkkeilyn puolivälissä piti poikkeuksellisesti oikasta nopeasti kotiin. Ja syy oli: kuukautisvuotosäikähdykset. Onneksi oli väärä hälytys. Mutta takaisin tullessa täytyi yrittää oikoa mahdollisimman paljon, niin kävelin sitten sen pellon ja leikkikentän poikki kuin joskus lapsuudessakin tuli ihan jatkuvasti tehtyä. Siinä kävellessä alkoi jotenkin huomaamatta muistelemaan - siis oikein muistelemaan - lapsuutta ajalta, jolloin juoksenneltiin pitkin poikin kirkonkylää. Ja kuinka sittemmin teini-iän korvennuksessa tuli välteltyä menemästä sinne kylille edes yhden askeleenkaan verran. 

Sisälle päästyä hikisenä, (kunto ei ole. kunnossa) riisuessa ja vessassa käydessä, pestessä käsiä ja sitten suihkuun mennessä, alkoi ihan kunnolla heräilemään silloin teini-ikäiselle aika (tai siis aivan) hirveiltä tuntuneet asiat. Ja sitten oli jo myöhäistä enää sulkea sitä kanavaa.

Joten seraavana askeleena luonnollisesti tein sellaisen ihan todella fiksun päätöksen, että aloin kirjoittaa näitä..hmm. Kovin syvällisiä muisteloita ihan tekstiksikin asti. Ja haluan sitten vieläpä ihan ehdottomasti jakaakin nämä. :D Näistä tulee useampi postaus. Tai katotaan tässä nyt kun saan kirjoitettua. Aloitan kuitenkin tähän ensimmäisestä.

Ainiin paitsi että! Ihan ensiksikin täytyy kyllä varmaan selventää:  Olen ajan kanssa tajunnut, että en ollut ihan sellainen tavallisen teini-angsti teini, vaan masentunut lapsi. Selvä ero. Masentunut. Eikä sitä pahaa oloa tai itseinhoa vastaan ollut taisteleminen, ei sellaisena ihmisraakileena kuin olin silloin. Lisäksi - toinen seikka, minkä myös olen sittemmin tajunnut - on se, että itseinhoni oli sellaista luokkaa, että sillä on tautimääritelmä. Ihanaa. 

Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö. Toistan vielä, miten. Ah niin ihanaa. <3

Kannanpahan sitten vielä tänäkin päivänä, suurin piirtein 13-14 vuotta myöhemmin (siis vuodesta 2006 alkaen) peiliä laukussani mukana. Voidakseni tarkistaa miltä oma naama näyttää missäkin valaistuksessa. Tai siis toisinaan vielä. Oli miten oli, varmaan voi ainakin yrittää kuvitella minkälainen omaan kehoon, mutta etenkin naamaan kohdistunut vastenmielisyys määräsi silloin (ja surullisesti, jossain määrin edelleen) elämää. Eli ei kovin, hmm, helpot kouluvuodet. Pehmeästi ilmaistuna.

Pitemmittä puheitta

------------>

Se oli siis minulle kahdeksas kouluvuoteni, joka alkoi pienen paikkakuntani pienessä koulussa - jotain päälle sadan oppilaan sivistyslaitoksessa - sillä tavoin mielenkiintoisesti, että. Tulin joutuneeksi oppilaskunnan hallitukseen. Ihan vahingossa. 

Nii-in.
 ....

Että miten..?

Kliseisellä tarinankerrontatyylillä (jolla jo vähän niinkuin aloitin) selitettynä:

Oli siis täysin tavallisen harmaa syksyaamu ja oppilaiden silmistä pystyi hyvin kertomaan, että ei sen kiinnostavampi kuin muulloinkaan. Välikellon soitua, yläasteen luokkien oppilaat kutsuttiin koulun urheilusaliin. Sinnehän me sitten marssittiin. Ja oikein vieläpä rehtori oli siellä meitä odottamassa. Alkuun ihmeteltiin ja supistiin porukoissamme, että mitäs nyt, kunnes lopulta rehtori suvaitsi selventää, että seuraavaksi tulee oppilaskunnanhallituksen vaalit. Noin vaan heti aamusta. (Joku saattaa osata korjata, että olihan meille siitä kerrottu, mutta eräs hatarapää ei ollut taaskaan seurannut, joten en oikeasti ole varma.) Seitsenluokkalaiset tarvitsivat kaksi edustajaa, kun ei vielä aiempia ollut ja meidän luokan viime vuonna valitut jättivät tuon vastuutehtävän ihan heti pois kun tilaisuus tuli. (Ysiluokkalaisista en muista valittiinko uudet vai säilyikö vanhat.) 

Ja mitäpä minä olinkaan tekemässä sillä välin? Olin hyvin autuaallisena ehtinyt sulkemaan korvani ja omissa maailmoissani sukeltanut ainakin kymmeneen metriin haavekuvia. Eli siis haaveilin ihania aivojani piloille.

Kunnes kuulin oman nimeni mainittavan luokkalaisteni joukosta. 

Mi..MitÄH??!

Katseeni osui rehtoriin, joka vain nyökytteli tyytyväisenä ja päätin yllätetyksi tulleena nyökytellä takaisin. "Noniin! Loistavaa! Sirja sitten saadaankin oppilaskunnan hallituksen jäseneksi. Onko luokka samaa mieltä?" 

...

Aivan oikein. Oli ne.

Onnekseni toinen valituista oli tuon ajan lähin ystäväni, joten lohduttauduin, että ehkä tästä selvitään. Enpä vaan osannut arvata miten tuona päivänä tapahtunut vahinko muuttui myöhemmin yhdeksi parhaista mahdollisista asioista, mitä minulle koko yläasteen aikana tapahtui. Ja halusin jäädä jäseneksi viimeisenäkin vuonna.

* * *

Jjaaa tähän on sitten hyvä katkaista ettei tule tekstiä niin seinän täydeltä, että silmät menee ristiin.